S. P. Kähmi Uutiset

Kansainvälinen luokkakantainen sotaa vastustava konferenssi kokoontui Ateenassa

Kreikkalaisen Kommunistinen vapautus -järjestön aloitteesta koolle kutsuttu sodanvastainen konferenssi kokoontui Ateenassa keskiviikkona 22. heinäkuuta. Kokoontuminen yhdisti luokkakantaisia sotaa vastustavia puolueita ja järjestöjä yli rajojen.

– Aikakaudellemme on ominaista imperialististen kilpailujen voimistuminen, sotilaallisten konfliktien eskaloituminen, kansoja vastaan ​​​​kohdistettu barbarismi ja kapitalismin syvempi taantumuksellinen uudelleenjärjestely maailmanlaajuisesti, kokouksen koollekutsujat tiedottivat.

– Hallitsevien luokkien, valtioiden ja imperialististen liittoutumien välinen kilpailu johtaa sotiin, siirtymään, köyhyyteen, sortoon ja maailmansodan uhkaan.

– Sionistisen valtion kansanmurhahyökkäys Palestiinan kansaa vastaan, Yhdysvaltojen, NATOn ja Euroopan unionin tuella, on tämän barbarismin suurin ilmentymä. Samaan aikaan hallitusten syvempi osallistuminen sotasuunnitteluun, militarisointiin, asevarusteluohjelmiin ja sosiaalisen ja poliittisen vastarinnan tukahduttamiseen osoittaa, että sota ja ”sotatalous” ovat olennainen osa modernia kapitalistista strategiaa.

– Näissä olosuhteissa tarve kansainväliselle koordinaatiolle antikapitalististen, anti-imperialististen, työväen ja vallankumouksellisten voimien välillä on kiireellisempi kuin koskaan.

Kommunistinen vapautus -järjestölle olennaista on antikapitalistisen vasemmiston riippumattomuus porvarillisesta politiikasta.

– Antikapitalistista ja vallankumouksellista vasemmistoa ei voida alistaa hallitusten vaihdoksille, porvarillisille liitoille tai ”pienemmän pahan” kansallisille strategioille. Täydellinen poliittinen ja organisatorinen riippumattomuus porvarillisista puolueista, valtioista ja imperialistisista hankkeista on välttämätöntä työväenluokan etujen ja sosiaalisen vapautumisen pohjalta.

Järjestö katsoo työväen, sosialististen ja kommunististen voimien jälleenrakentaminen olevan ainoa vastaus sotaan ja kapitalismiin.

Pääomaa, imperialismia ja nationalismia vastaan

Keskiviikkoaamuna 22. heinäkuuta konferenssiin osallistuvien kansainvälisten järjestöjen edustajat kokoontuivat esittelytilaisuuteen Kommunistisen vapautuspuolueen päämajalla.
Konferenssi avattiin virallisesti klo 15 ensimmäisellä täysistunnon keskustelulla, jonka teemana oli ”imperialistiset kilpailut ja sodanvastainen liike työväenluokan ja kansojen etujen näkökulmasta”.

Illalla osallistujat pitivät toisen täysistunnon keskustelun aiheesta ”Latinalainen Amerikka: Manner-Euroopan kansojen vastarinta”.

Torstaina 23. heinäkuuta konferenssin ohjelma jatkui kolmannella täysistunnon keskustelulla ”Lähi-idän tilanne Iranin hyökkäyksen yhteydessä ja solidaarisuus Palestiinan kansalle”.

Myöhemmin samana päivänä kello 19 Kreikan teknisessä kamarissa järjestettiin yleisötilaisuus otsikolla ”Kansainvälisyys pääoman, imperialismin, nationalismin ja sotatalouden sotia vastaan: Kamppailu maailman puolesta ilman riistoa”.

Konferenssin yleisötilaisuus.

Perjantaina 24. heinäkuuta konferenssin ohjelmaan kuului osallistuvien organisaatioiden ja kansainvälisten valtuuskuntien vierailu Kaisarianin muistomerkillä, jossa he laskevat seppeleen 200 teloitetun kommunistisen vastarintaliikkeen taistelijan muistomerkille ja vierailevat EAM-museossa Kaisarianissa.

Kokoontuminen vastarintataistelijoiden muistomerkillä.

Keskipäivällä konferenssi jatkui neljännellä täysistunnolla: ”Työväen taistelut ympäri maailmaa sotaa ja ​​porvarillista politiikkaa vastaan”.

Perjantai-iltapäivänä osallistujat pitivät viimeisen istunnon, joka on omistettu yhteisen ”Ateenan sodanvastaisen julistuksen” laatimiselle ja hyväksymiselle. Konferenssi päättyi jäähyväiskokoukseen Anaireseis-klubilla, jossa tovereilla Kreikasta ja ulkomailta oli mahdollisuus tavata, vaihtaa kokemuksia ja vahvistaa kansainvälisiä siteitä.

Kolmipäiväiseen kokoontumiseen oli mahdollista osallistua myös netissä. Myös Työväen antimilitaristit osallistui konferenssiin seuraajana verkon kautta.

S. P. Kähmi Uutiset

Kampanja kerää nimiä sotilaskarkureiden tueksi Euroopassa

Verkossa leviävä vetoomus kerää nimiä Euroopassa Ukrainan sodasta karkaavien sotilaiden tueksi. Kampanjan taustalla on entisen Neuvostoliiton maista (Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä, Keski-Aasia, Etelä-Kaukasia) kotoisin olevien siirtolaisten järjestö PSL, joka on katsantokannaltaan vasemmistolainen ja tukee aseistakieltäytyjiä ja karkureita.

Vetoomuksen voi allekirjoittaa osoitteessa petition.deserters.org.

– Euroopan unionin viranomaiset keskustelevat parhaillaan ankarista toimenpiteistä, joilla pyritään rajoittamaan taisteluihin osallistuneiden Venäjän kansalaisten maahantuloa, mukaan lukien niiden, jotka kieltäytyivät jatkamasta sotaa, kampanjasta kerrotaan.

– Nämä toimenpiteet ovat jo toteutumassa: useat Euroopan valtiot kieltävät järjestelmällisesti turvapaikan venäläisiltä karkureilta, syyttävät heitä ”osallisuudesta” ja estävät heiltä kaikki mahdollisuudet löytää turvapaikka. Tämä tapahtuu, vaikka monet Venäjän kansalaiset pakotettiin väkisin palvelemaan armeijassa – paine, joka jatkuvasti voimistuu.

– Samaan aikaan karkureiden ja luvattomien sotilasvirkojen hylkääminen Venäjän armeijassa lisääntyy vastauksena loputtomaan sotaan ja hallinnon rikoksiin. Riippumattomien toimittajien ja OSINT-yhteisön arvioiden mukaan täysimittaisen hyökkäyksen alkamisen jälkeen on kirjattu 100 000–120 000 tapausta, joissa he kieltäytyvät osallistumasta väkivaltaan ja joukkomurhiin. Vain 15–20 % näistä tapauksista on johtanut oikeustoimiin. Suurin osa karkureista pysyy Venäjällä jatkuvassa pelossa: jos heidät pidätetään, heitä uhkaa kidutus, vankeusrangaistus, siirto ”rynnäkköpataljooniin” tai kuolema rintamalla. Vain pieni vähemmistö onnistuu pääsemään turvalliseen maahan.

– Karkuruus on voimakas väline sotaa vastaan: se heikentää hallinnon sotilaskoneistoa ja pelastaa ihmishenkiä. Elämän ja rauhan valitsevien tukeminen voi nopeuttaa konfliktin loppumista ja olla vahva signaali Venäjän sisäisen muutoksen puolesta.

– Turvapaikan myöntäminen kuuluu kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen. Silti Eurooppa sulkee niiltä lähes kaikki ovet. Jopa Ranskassa, jossa CNDA on tunnustanut, että karkuruus voi olla peruste turvapaikalle, vain harvat yksilöt ovat saaneet suojelua. Saksassa viranomaiset alkoivat vuoden 2026 alussa yhä useammin hylätä venäläisten karkureiden turvapaikkahakemuksia. Samaan aikaan useat EU-maat harkitsevat täydellistä maahantulokieltoa kaikille ”SVO:hon” (Ukrainan sodan nimitys Venäjällä, toim. huom.) osallistuneille Venäjän kansalaisille, mikä riistää yksilöiltä oikeuden elämään ja humanitaariseen suojeluun.

– Samoin humanitaarisista syistä tunnustamme ukrainalaisten karkureiden oikeuden suojeluun EU:ssa. Oikeus elämään ja vapauteen on etusijalla valtion oikeuksiin nähden.

Kampanjalla on kolme välitöntä vaatimusta:

  1. Tunnustetaan sotaan osallistumatta jättäminen (karkuruus ja luvaton hylkääminen) lailliseksi perusteeksi turvapaikan ja suojelun saamiseksi jokaisessa Euroopan unionin maassa. Tämä on omantunnon teko ja kieltäytyminen osallistumasta rikoksiin.
  2. Myönnetään humanitaarisia matkustusasiakirjoja (laissez-passer) henkilöille, joilla ei ole kansainvälistä passia, jotta he voivat matkustaa turvallisesti EU:hun ja hakea suojelua.
  3. Tiedotetaan väestölle laajasti käytettävissä olevista suojelun tavoista, jotta karkuruudesta tulee aidosti mahdollinen vaihtoehto epätoivon teon sijaan.

– Jokainen suojelusta kieltäytyminen vaarantaa hengen. Jokainen avoin ovi on mahdollisuus rauhaan ja sisäiseen muutokseen. Euroopan on avattava ovensa niille, jotka valitsevat elämän ja ihmisyyden – sen sijaan, että vahvistavat sotaa ja sortoa.

S. P. Kähmi Kirjasto

Yrjö Sirola: Työväen internationalen eloonherättämishommat

Seuraavassa Työväen Kalenterissa vuonna 1918 julkaistussa tekstissä Yrjö Sirola selvittää yrityksiä kansainväliseen luokkakantaiseen yhteistoimintaan sotaa vastaan sosialistisen internationaalin hajottua, erityisesti Zimmerwaldin liikkeen toimintaa. Sirola itse osallistui kolmanteen Zimmerwald-kokoukseen Tukholmassa Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajana.

Se hirvittävä jännitys, jonka imperialistisen suurkapitalismin varustuskilpailu oli synnyttänyt Europan suurvaltojen välille, laukesi kamalalla tavalla heinä- ja elokuun vaihteessa 1914, jolloin ultimaattumit ja sodanjulistuksen kilvan risteilivät hallitusten kesken ja miljoona-armeijat tunkeutuivat yli rajojen levittämään tuhoa ja turmiota. Katkera oli samalla sen toiveen raukeaminen, että kansainvälinen työväenliike voisi tehdä europpalaisen suursodan mahdottomaksi, mutta vielä katkerampi se havainto, että osa – niin kovin suuri osa – sosialidemokratisista toimitsijoista eri maissa unohti kansainvälisen veljeyden äänen ja lainasi kielensä ja kynänsä jopa kiihkoisänmaallisen yllytyksen palvelukseen. Sitä että eduskuntaryhmät myönsivät sotavarat hallituksille, on puolustettu sillä, että ainakin useiden maiden sosialistiset puolueet olivat edeltä käsin nimenomaan selittäneet kannattavansa maansa puolustusta. Totta, mutta sittenkin odotettiin niiltä varmempaa suhtautumista siihen imperialismin mielettömään teurastushulluuteen, joksi tämä sota alun alkaen olisi ollut leimattava.

Ei kuitenkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin syntyi hommia niiden internationalen päätösten toteuttamiseksi, jotka velvoittivat sodan sytyttyä sosialisteja ryhtymään toimiin sen lopettamiseksi. Syyskuun lopulla 1914 pidettiin Luganossa italialais-sveitsiläinen neuvottelukokous ja ryhdyttiin puuhiin kansainvälisten suhteitten solmiamiseksi. Hollantilainen Troeltsra matkusti eri maissa ja pian siirrettiin kansainvälinen toimisto Brysselistä Haagin Hollantiin. Amerikan sosialistien yritys saada toimeen kansainvälinen kokous ei onnistunut. Skandinavialais-hollantilainen kokous pidettiin Köpenhaminassa, mutta ympärysliiton maiden sosialistien erikoinen Lontoon kokous sekä keskusvaltain sosialistien kokous Wienissä osottivat, kuinka pitkälle toisistaan sotaa käyvien maiden johtavat sosialistit olivat joutuneet. Ja tuloksettomaksi jäi sveitsiläistenkin yritys toukok. 1915 koota internationalen edustajia Zürichiin.

Mutta Zimmervaldin kylässä Bernin ylämaassa Sveitsissä pidettiin kuitenkin syyskuulla pienoinen kokous, joka lähetti ilmoille suuren tunnussanan: työläiset, älkää kauempaa hukatko voimianne vallitsevien luokkien palvelukseen, vaan kohottakaa oma lippunna, nouskaa luokkataisteluun sosialismin päämäärien puolesta; ei mikään uhraus ole kyllin suuri kansojen rauhan aikaansaamiseksi! – Zimmervald-julistuksen allekirjoittajina oli saksalaisten, ranskalaisten, venäläisten, italialaisten, puolalaisten, rumanialaisten, bulgarialaisten, hollantilaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja sveitsiläisten järjestöjen edustajia. Asetettiin myös Bernin Sosialistinen Kansainvälinen Komisioni (I.S.K.) pitämään yllä kansainvälisiä suhteita. Julkaisemainsa tiedonantolehtien ja laajan – suureksi osaksi tietenkin ”maanalaisen” – kirjeenvaihdon avulla tämä komitea toimitti terveisiä sotaakäyvien maiden niille köyhälistöläisille, jotka harrastivat ”linnarauhan” rikkomista ja rohkeata taistelua sotaa vastaan. Mitä uhrauksia se taistelu on maksanut, siitä saadaan vasta sodan loputtua edes lähimääräisiä tietoja. Mutta että kansainvälisen veljestymisen henki yhä eli, sitä todistaa elävästi se vilkas harrastus, jonka Zimmervaldin tunnussana herätti. Ilmoittihan suuri joukko sosialistipuolueita ja vastustusmielisiä järjestöjä eri maissa yhtymisensä Zimmervaldin periaatteisiin.

Toinen zimmervald-kokous voitiinkin sitten pitää huhtikuun lopulla 1916 Kientalissa, Sveitsissä. Rohkeammin kuin edellisessä kokouksessa suunniteltiin täällä köyhälistön taistelutapoja sotaa vastaan. Kehotettiin sosialistisia edustajia parlamenteissa äänestämään sotavarojen myöntämistä vastaan ja vaatimaan sotavelkain poispyyhkimistä. Joukkoliikkeitä suositeltiin tehokkaana ilmauksena kansain rauhanhalun ilmaisuksi. Ja jyrkkä luokkataistelu osotettiin ainoaksi keinoksi ihmiskunnan pelastamiseksi siitä umpikujasta, johon se mielettömön teurastuksen yhä jatkuessa oli joutunut.

Mutta vielä vierähti vuosi, ennenkuin sodan vastustamis-hommat näyttivät edes saavan laajempaa kantavuutta. Venäjän vallankumouksen jälkeen tuli Työväen- ja Sotilasneuvostojen tunnussana: sota lopetettava ilman valtauksia ja sotakorvauksia! lentäväksi lauseeksi, johon sotaakannattaneet sosialistien oikeistoryhmätkin ahnaasti tarttuivat ja johon joidenkin maiden eduskunnatkin jossakin muodossa ovat ilmoittaneet yhtyvänsä. Haagin Kansainvälinen Sosialistitoimistokin, jota Kientalissa oli niin ankarasti arvosteltu, heräsi nyt toimintaan ja Tukholmassa avasi toimiston Hollantilais-skandinavialainen Komitea, jolle eri maiden sosialistiset ryhmät kävivävt esittämässä rauhanvaatimuksiaan ja suunnitelmiaan. Suomen sos.-dem. puolueen ja eduskuntaryhmän lähetit sille myös toivat sen tiedon, että kansamme tarvitsee täyttä itsemääräämisoikeutta ja kansainvälisen oikeuden turvaa voidakseen täyttää tehtävänsä kansojen edistystyössä.

Mutta samaan aikaan kuin oikeistolais-sosialistit ”Tukholma” tunnussanana puuhasivat ”sovittelurauhaa”, oli myös Bernin Komisioni toimessa saadakseen aikaan kolmannen zimmervald-kokouksen. Sekin oli aikomus pitää Tukholmassa, koska oli selvää, että vain enemmistö-sosialistien yhteydessä saattoivat zimmervaldilaiset saada passit sotaakäyvistä maista. Kolmannen kongressialotteen teki venäläinen Työläisten ja Sotilasten Neuvosto, joka aluksi kutsui suunnittelemaansa kokoukseen luokkataistelupohjalla olevia puolueita, jotka olivat valmiit luopumaan ”pyhästä liitosta” maittensa porvarien kanssa, mutta lievensi sitten ehtoja, jopa sulautti hommansa yhteen hollantilais-skandinavialaisen komitean kanssa. Näin vetelöityneeseen yritykseen ei zimmervaldin komitea katsonut voivansa yhtyä vaan toimi se edelleen kolmannen zimmervald-kokouksen aikaansaamiseksi. – ”Tukholma” tuli täten koko kuluneen kesän aikana tunnussanaksi, ja kärsivien majoista sekä jouksuhautojen syvyyksistä kohdistettiin kaihoavia katseita tätä sosialistista pyhiinvaelluspaikkaa kohti.

Turmiolliseksi tuli kuitenkin Tukholman taika niille, jotka olivat sen kautta odottaneet helposti ostettua sovittelurauhaa. Koko suuri Tukholman kokoushan haihtui syyskuulla ilmaan ympärysvaltain hallitusten passikiellon sekä näiden maiden sosialistien ja Venäjän demokratian päättämättömyyden takia. Jäi siis jälelle vain Zimmervald. Siihen liittyneiden puolueiden ja ryhmien neuvottelukokous pidettiinkin sitten syysk. 5-12 p. 1917. Läsnä oli Saksan riippumattoman sos.puolueen, Venäjän menshevikkien ja bolshevikkien, Puolan, Rumanian, Ruotsin (vas.) ja Sveitsin puolueiden, (Bulgarian myöhästyivät) sekä Norjan ja Tanskan nuorisoliittojen, eräiden Amerikan ja Itävallan vastustusryhmien ynnä Zimmervaldiin kesällä liittyneen Suomen sos.-dem. puolueen edustajat. Ja ainoastaan passikielto esti Ranskan, Italian sekä Englannin y.m. maiden kansainvälisellä kannalla olevia ryhmiä olemasta mukana.

Kokouksessa hyväksyttiin lausunto, jossa yhä terästettiin Zimmervaldin ja Kientalin tunnussanoja. Laajasti esitettiin sodanaikainen asema ja luokkataistelutilanne eri maissa. Varsinkin tutustutettiin Venäjän vallankumouksen kehitysasteisiin. Veljellisiä terveyksiä lähetettiin eri maiden rauhan- ja luokkataistelun marttyyreille. Lisäksi suunniteltiin keinoja luokkataisteluhengen herättämiseksi eri maissa ja keskeytymättömien suhteiden solmiamiseksi. Rohkaiseva, voimakas henki huokui keskusteluista ja sytytettävä oli tunnussanakin: taisteluhuuto kaikkien maiden köyhälistölle ryhtyä tilintekoon oman maansa riistäjiä ja kansan teurastuttajia vastaan. Toivottavasti tapaa se nyt äärettömien ihmisuhrien jälkeen vihdoinkin maaperän, josta on kohoava kansanvallan, rauhan ja sosialistisen kehityksen satoisa laiho.

Artikkelin kuva: Työväen vappumarssi Tukholmassa 1917 vaati rauhaa.

S. P. Kähmi Kirjasto

Teurastusten uhatessa

Sosialidemokraattisen liikkeen sisällä monet odottivat kansainvälisen työväenliikkeen aiempien kannanottojensa perusteella nousevan voimallisesti maailmansodan uhkaa vastaan. Seuraava on suomalaisen sosialidemokraattisen liikkeen Työmies-lehden pääkirjoitus 27. heinäkuuta 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, joka edustaa tätä henkeä.

Ympäri maailman nieleksi lehtiä lukeva yleisö jännityksellä palstamäärin sodanuhkauutisia. Valtiollisilla kannunvalajilla on ihanat päivät, saavat levittää kaikille, jotka kuunnella haluavat, mikä on Euroopan poliittinen asema, mitä se ja se valtaherra tekee ja mitä sen ja sen pitäisi tehdä. Lehdet kirjoittavat Euroopan tasapainosta, kolmiliitosta ja kolmisopimuksesta. Arvioidaan sitä, uskaltaisiko Itävalta lähteä valtaamaan Balkanin maita piiriinsä Saksan tukemana, joka sitä tietä hakee vaikutusvaltaa ”läheisen Idän” asioihin. Kuiskitaan Saksan ja Itävallan salaisista suunnitelmista vallata uusia alueita ja maalata uudelleen värit Euroopan kartalla. Ja Ranskassa uneksitaan kostosodan päivän koittaneen neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen. Ja itsenäisyytensä puolesta vastaan pyristeleviä Skandinaavian maita vaaditaan asettumaan puolelle tai toiselle: Saksa-Itävalta-Italian kolmiliiton tai kolmisopimuksen (Ranskan, Englannin ja Venäjän) puolelle. Selvästi isoset osoittavat, että heidän mielestään on pikkuvaltiolla olemisen oikeus korkeintaan suurvaltojen vasallimaina.

Paljon puhutaan ministeriöistä ja hallitushuoneista, eri valtioitten ja sotaliittojen voimista ja politiikasta. Näiden onnistuneesta tai epäonnistuneesta menettelystä katsotaan riippuvan niiden hengen, jotka ovat määrätyt teuraiksi, sekä niiden elämän onnen, joita sota epäsuorasti tulisi koskemaan.

Pääasia pyrkii unohtumaan, sodanuhkan ja mahdollisen sodan perimmäinen syy, kansainvälinen pääomavalta. Sitä puolta ei voi kyllin painostaa. Kaiken valtiollisen kannunvalamisen vastapainoksi ei voi kylliksi mieliin teroittaa tosiasiaa, että kaikki tämä kohu eri valtain ja hallitusten politiikan minkäkinlaisista seurauksista, on pintakuohua pohjalla myllertäväin voimien peittämiseksi ja huomion niistä pois johdattamiseksi. Ja pohjimmaisena syynä on, kuten sanottu, pääoman riistäjävalta ja sen taistelu työväenluokan nousua vastaan.

Joitakin vuosia sitten Euroopassa matkustellut amerikkalainen professori lausui yleisarvosteluna, että ”sitten v. 1815 on Euroopassa valtaa pitänyt Rotschildin hallitsijahuone” s.o. yleiseurooppalainen pankkipääoma ja niin paljon kuin totuutta yleensä voi mahtua yhden lauseen yleiskatsaukselliseen puheenparteen, on tämä lause tosi. Emme tosin jätä kutakin erikoisilmiötä tutkiessamme huomioon ottamatta sen erikoisia syitä, joita ovat eri taloudellisten alueiden valtaherraryhmäin kilpakahnaukset ja markkina-alueriidat sekä niiden vaikutus valloitus- ja tullipolitiikkaan, eri maissa muodostuneet luokkataistelutilanteet, jotka ovat ajaneet valtaherrat sotaisiin seikkailuihin, jopa voimme puhua hallitsijahuoneina esiintyväin valta- ja raharyhmäin erikoiseduista, joilla niilläkin on osansa – tosin edellisiä koko joukon pienempi. Mutta vuosi vuodelta, voimme yhä kouriintuntuvammin todistaa, kuinka vähän väliä ”kokoontuvat sotapilvet” ja ”äärimmilleen kärjistyvä sodanuhka” itse asiassa palvelevat niiden etua, jotka joko itse harjoittavat työväenluokan riistämistä suuressa mittakaavassa tai elävät kiskomalla pienemmiltä riistäjiltä näiden saalistamat lisäarvot.

Kansainvälinen finanssi, joka valtiovelkapelillä kiskoo suunnattomia korkoja, imee jokaisen sotahuhun kohotessa sarvensa yhä syvemmälle kansojen niskaan. Ja pörssissä kahmivat paniikin tullen suursudet käsiinsä toisten omaisuuksia tukkukaupalla. Edellisen lisäksi on viime aikoina vedetty esille ihan erikoisena tekijänä esiintyvä edellisten liittolainen: Kansainvälinen murhatrusti, liittoutuneet sotavarustusten tuottajat, joiden menekki riippuu yksinomaan keskeytymättömästä sotarummutuksesta, mikä väliin täytyy kärjistää korkeimmilleen.

Ja juuri silloin kun riistäjäryhmien keskinäiset kahnaukset saavuttavat kärjistymispisteensä ja murhavälineiden tuotannosta sekä murhahuhuista elävän suurpääoman hirtehinen huhuleikki sen kahlekoiralehdistön avulla kohoo huippuunsa – voi syttyä sota, ehkäpä vielä se eunnustettu maailmanpalo, jolloin tunteeton teurastajavalta kuolemankouristuksissaan lyö viimeistä kalmanleikkiään uhraten ihmishenkiä ja kulttuuririkkauksia summittain.

Sellainen tilanne saattaa olla nyt kolmiliiton hyökkääjäpuolella, s.o. Saksan, Italian ja Itävallan riistäjäryhmillä on poliittiset edut puolellaan. Englannilla on Ulsterriita juuri kärjistymiskohdassaan, Ranskaa järkyttää riita 3-vuotisen asevelvollisuuden lyhentämisestä ja Venäjällä on toivo saada uusi varustautumissuunnitelmansa valmiiksi vasta ensi- ja seuraavana vuonna. Ei tosin voi väittää, että Itävallan, Saksan ja Italian sisäiset asiat olisivat paljon paremmat, mutta vaaka näyttää hetkeksi horjahtaneen ja Sarajevon laukaus tuli kuin toivottu kipinä kanuunan sankkiin. Monissa maissa näyttää valtapiireillä olevan halu yrittää johtaa pois sisäistä tyytymättömyyttä ulkonaisen sodan kautta. Kirjoittaapa Novaja Vremjakin, että ”Itävallan käytös voi herättää meidän uinuvan kansallisen tunteemme”.

Sota voi siis syttyä. Lähellä on ainakin itävaltalaisten joukkojen marssi Serbiaan, sellainen ”paikkakunnallistettu” pikkusota, jonka aikana muiden suurvaltain valtaherrat tutkistelevat sitä tekijää, jota he nimittävät ”kansallishengeksi”, mutta joka on vain sapelinkalistukseen innostutettu pikkuporvarillinen ”yleinen mielipide”. Jos valtaherrat katsovat tältä kannalta uskaltavansa, niin saattavat he lähteä seikkailemaan.

Mutta – vielä on mainitsematta tekijä, josta porvarilehtien kannunvalajat eivät hiisku sanaakaan, mutta joka siitä huolimatta jo pitkän aikaa on ollut sotahulluttelujen tehoisimpana jarruna ja varmasti jo monta kertaa pakottanut sapelinkalistajat painamaan jo puoliksivedetyn miekan takaisin tuppeen.

Ja se on järjestynyt työväenluokka, kansainvälinen sosialidemokratia.

Eipä ole aikoihin pidetty yhtään työväen edustajakokousta, kansallista tai kansainvälistä, jossa ei olisi muodossa tai toisessa pantu vastalauseita murhavarusteluja vastaan, päätetty kieltää hallituksilta sotatarkoituksiin aiotut varat ja sotakiihkon villimpinäkin hetkinä, puhujalavoilta ja parlamenteissa, julistettu veljeyttä ”vihollisen” maan työväenluokan kanssa. Maidonlaimean ”rauhanliikkeen” puheenparsiritarien epäreaalisille sovinto-oikeussuunnitelmille valtapiirit kumartavat – julkisesti, ja salaa nauravat, mutta sille järjestäytyneelle voimalle, joka voi panna pointta puheittensa taakse, ovat he pakoitetut omistamaan huomiota vaikkakin hammasta kiristäen ja vihaa puskuen. Ja että tämän voiman uhkaavat ilmaukset todella on otettu huomioon, siitä saatiin porvarilliseltakin taholta tunnustuksia varsinkin toissa vuonna, jolloin Baselin kokouksessa ilmaistu kansainvälisen sosialidemokratian vastalause ilmeisesti vaikutti sen, ettei Balkanin sotaa uskallettu laajentaa Euroopan suurvaltoja koskevaksi. Ja jokainen kuluva hetki tekee vallanpitäjille yhä arvanheitollisemmaksi sen askeleen, joka maailmanpalon aikaansaisi. Että se silti voi syttyä, että järjestäytyneen työväen voima ei sitä ehkä vielä voi joka tilanteessa estää, siihen on syynä kaoitalistinen anarkia sekä valtaluokkien sokeus ja saaliinhimo. Mutta jos siihen tullaan, silloin saavat nekin työläispiirit, jotka eivät vielä ole mukanamme, käytännössä oppia, mitä merkitsee se, että heidänkin suostumuksellaan valtaa pitävät ihmishengestä välinpitämättömän murhajärjestelmän edustajat. Ja tulos, vaikkakin kamalilla kokemuksilla ostettu, on sama: leimuava viha murhajärjestelmää vastaan.

Tiedon siitä hirvittävästä mahdollisuudesta, mikä sisältyy pienempäänkin sotaan, täytyi kiihoittaa kutakin kohdaltaan lisäämään sen amreijan voimaa, joka yksi voi estää sodan verileikit ja kytkeä murhatrustin julkean teurastajavallan. Tila, joka nostaa kiväärin suun miljoonain työläisten rintaa vastaan, terästää taisteluhalua ja pakottaa entistä kiihkeämpään valistus- ja järjestäytymistoimintaan.

S. P. Kähmi Kirjasto

Yrjö Sirola: ”Kapitaalilla ei ole isänmaata”

Yrjö Sirola (1876-1936) oli suomalainen kirjailija, toimittaja ja poliitikko, joka vaikutti keskeisissä asemissa Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa ja myöhemmin Suomen kommunistisessa puolueessa.

Seuraavassa Sirolan Kevätmyrsky-julkaisussa ilmestyneessä tekstissä vuodelta 1914 hän referoi joitakin paljastuksia angloamerikkalaisista sotatrusteista, aikansa sotateollisista komplekseista, jotka osoittavat pääomapiirien ajavan pelkästään yksityisiä voittojaan sotakiihkoilun kautta.

Suupalan saadakseen tappoi villi veljensäkin, samassa tarkoituksessa soti lauma toista vastaan. Suku puolusti metsästysmaitaan, kalarantojaan. Paimentolaisheimo taisteli laiduntensa ja maanviljelijäkansa jokilaaksonsa puolesta.

Valtio valtiota vastaan kävi ja silloin jo riistäjäetu edellä yleisedusta. Talonpoika sai uhrata väkensä ja voimansa, että herrat orjia ja saalista saisivat: Ja niin suuri oli yhteinen riistäjäetu, että esim. kerrotaan roomalaisten antaneen viholliselleen Cartagolle tilaisuuden kukistaa orjakapina, ennenkuin sitä ahdistivat. Keskiajalla sovitti suuri talonpoikaissota feodaliherrain keskinäiset kinat äkkiä, niin että sellaisen vaikutuksesta esim. 1358 keskeyttivät Englannin ja Ranskan ritarit satavuotisen sotansa ja parisataa vuotta myöhemmin katosi luterilaisten ja katolilaisten herrain erimielisyys kun talonpojat nousivat yli Saksan. Uuden ajan porvarilliset vallankumoukset ovat kaikki päättyneet siihen, että aatelisriistäjät ovat liittoutuneet porvariston kanssa lyömään alas työväkeä ja kirkkokin on otettu mukaan varsinkin talonpoikain pettämistarkoituksessa, jotka ”uskon ja omaisuuden” puolesta ajetaan työläisiä teurastamaan, kuten Pariisin kommuni osottaa.

Ja Kommunin historia kertoo muutakin. Se kertoo, kuinka veriviholliset, saksalaiset ja ranskalaiset riistäjät veljestyivät Parisin köyhälistön punasen peikon edessä ja Bismarck laski sotavangit kotiin kommunilaisia teurastamaan – Venäjän-Japanin sodan aikana kuiskailtiin, että venäläisellä pääomalla ostettiin Japanin valtion obligatsioneja s.o. annettiin viholliselle rahaa sodankäyntiä varten.

Ja kun viime vuonna Karl Liebknecht Saksan valtiopäivillä paljasti Saksan ja Ranskan sotavarustusyhtiöiden vehkeet, joiden kautta ne ylläpitivät asetilauksille otollista sotakähinää Reinin molemmin puolin, herätti se suurta huomiota ympäri maailman. Mutta paitsi huomiota, herätti se muutakin; se herätti halun tutkiskella omia nurkkia eri maissa. Ja niin seurasi paljastuksia, jotka räikeästi valaisevat kansainvälisen kapitalismin katalimpia vehkeitä. Aikomukseni on alla esittää pari tuollaista paljastuskirjoitusta.

Englannin murhatrusti

Suuressa kansainvälisessä mielenosoituksessa sotaa vastaan Lontoossa 13 p. jouluk. 1913 ostin kirjasen Sotatrusti paljastettuna. Ensiksi kerrotaan kuinka Liebknechtin paljastusten johdosta mm. lontoolainen Daily Mail kirjoitti, että ”jos Saksan kansa heräisi näkemään tosiasian, että sitä on järjestelmällisesti johdettu harhaan, niin se käsittäisi, kuinka lisätyt sotavarustukset ovat tarpeettomat. Jos Saksalla olisi ollut parlamenttaarinen hallitus, olisi sen jo kauvan sitten pitänyt havaita, että sen pelko oli pelkästään kuviteltu”.

Tämän johdosta kysyy pilalla kirjasemme tekijä (J. T. Walton Newbold), että luulevatko britit jonkin taikavoiman pitäneen moiset ilmiöt loitolla Englannin lipun alla olevilta rannikoilta, ja eivätkö Britannian kapitalistit muka olisikaan aseliikkeissä osalliset. Kyllä, vastaa hän, samallainen ryhmä kuin sekin, joka on korottanut kuolon naamion Saksan keisarin valta-istuimen taa, on Englannissa ja se rakentaa laivoja, tykkejä, kivääreitä, ampumavaroja ja yleensä sotavarusteita niin hyvin omalle hallitukselle kuin vieraillekin valloille.

Ja sitten osottaa hän, että Britannian sotatrustin muodostavat viisi suurta firmaa: Vickers; Armstrong; Whitworth & co; John Brown & co; Cammell Laird & co ja Nobelin dynamiittitrusti. Nuo neljä edellämainittua voivat alayhtiöineen varustaa täysin valmiita sotalaivoja sekä yleensäkin sotatarpeita ja voidaan niitä siis nimittää ”yleisiksi tuonen tuottajiksi”.

Dynamiittitrusti on selvästi kansainvälinen, sillä on suuret osuudet Saksan, Itävallan, Etelä-Afrikan, Canadan ja Japanin suurissa yhtiöissä ja jokapaikassa muuallakin ovat sen sormet pelissä. Sitäpaitsi on se liitossa raaka-aineiden hankkijain ja valmiiden ampumavarain valmistajain kanssa.

Nuo neljä suurta sotatrusti-yhtiötä taas, jotka kyllä ovat teollisuuslaitoksissaan valmistuttaneet joukottain sotatarpeita ulkomaille, ovat sen lisäksi itse laittaneet tehtaita ulkomaille, sekä silloisten liittolaisten että myös verivihollisten alueille. ”Sekä voimakkailta että heikoilta ovat he vetäneet makeita voittoja ja verisiltä jäljiltä koonneet paljon kultaa”.

Tarpeetonta on meidän nimi nimeltä seurata jokaista tuon murthatrustin haarautumaa ja luetella niiden tilauksia niin tarkoin kuin tekee englantilainen toverimme, mainittakoon vain, että brittiläinen pääoma on rakennuttanut vihamielisen kolmiliiton (Saksa, Italia, Itävalta) alueille mahtavia veistämöitä ja tehtaita sekä varustaa niitä kiireen kaupalla ”isänmaataan” vastaan. (…)

Ja kun Canadaan on tarttunut imperialistinen kuume ja sieltä käsin touhutaan kovin ”Britanian laivaston vahvistamista”, osottaa kirjoittaja sen johtuvan siitä, että Vickers, Brown, Armstrong, Nobel ym. ovat laittaneet mahtavia tehtaita Canadaan ja – tarvitsevat tilauksia! Canadan eduskunnassa sanoikin eräs puhuja asiasta jouluk. 1912, että tuo sotalaivain rakennus kehittäisi useita teollisuusaloja Canadaan, ja ”pelkästään taloudelliselta ja materiaaliselta kannalta on sitä puolustettava”.

Harneyn Teräsyhtiö, jolla on tärkeitä patentteja ja suuria tehtaita, käsittää osakkainaan Englannissa nuo monasti jo mainitut yhtiöt, Yhdysvalloissa Betlehem Teräsyhtiön y.m. Ranskassa Schneider & co:n, Italiassa Vickersin ja Armstrongin liittolaisia ja Saksassa on m.m. Kruppilla koko joukko sen osakkeita; vielä ulottuvat sen haarautumat Itävaltaan, Venäjälle ja Saksaan asti. (…)

”V:n 1909 skandaali” nimisessä kappaleessa kertoo tekijä, että v. 1910-11 kohosivat laivastomenot yli 50 prosenttia ollen sen seurauksena jingojen (sotahullujen) villistä agitatsioonista, jossa m.m. oli valttina käytetty tietoja, että Kruppit Saksassa lisäävät tuotantoaan! Ja numeroilla osotetaan, kuinka niin laivasto- kuin maa-armeija-alalla tuotantokulut hallituksen laitoksissa olivat koko joukon halvemmat kuin (ilmoitetut hinnat) yksitäyisiltä tilaten, mutta silti Ylähuoneen komitea suositti tilausten antamista yksityisille puolustaen sitä m.m. sillä syyllä, että ”hallituksen tehtaan kilpailu avoimilla markkinoilla olisi epäoikeutettua menettelyä yksityisiä yrityksiä kohtaan”!

”Trustin” takana olevat miehet esitetään meille sitten – nimiä on tässä tarpeeton luetella. Pääasia on että herrat nykyisin huutavat, kuinka – ”valtakunnan puolusstus on otettava pois puoluepolitiikan likaiselta areenalta”, ja sen mukaan onkin trustilla kätyrinsä kaikissa leireissä. ”Sillä on ystäviä hovissa, sen johtajia on pääreinä ja alahuoneen jäseninä sekä suuri joukko osakkaita niitä kannattamassa. Maailman raharuhtinaat ovat sen suojassa rinnan apottien ja piispain, lentokirjain kirjottajain, isänmaallisten puhujain ja salaisten neuvonantajain kanssa. Sen palveluksessa olevat eläkkeelle siirtyneet amiraalit, kenraalit ja puolella palkalla olevat upseerit voisivat muodostaa aikamoisen reservijoukon”. Viimemainittu viittaa siihen tapaan, että trusti ostaa hallituksen asiantuntijat suorastaan tai epäsuorasti palvelukseensa tilauksia hankkimaan ja välittämään! Ja sen toimesta ja johdolla touhuavat ”Laivastoliiton” sekä ”Maanpuolustus”(asevelvollisuus)puuhan ”isänmaanystävät” – jotka omistavat asetehtaita vihollismaissa!

Tekijä huomauttaen, että teettämällä nuo sotatilaukset – joita välttämättöminä pidetään – hallituksen omissa laitoksissa voisi hallitus siirtää hyvät rahat muihin tarkotuksiin, joiden tarpeellisuus myönnetään, mutta joihin ei muka rahaa riitä. Ja myös voisi hallitus pitää paremmat työehdot työmiehilläänkin. (Silloin kai herrain sotainto koko joukon jäähtyisi!)

Mutta eihän ole meidän asiamme keksiä keinoja militarismia varten, vaan vastaan. Ja siksi tekijä lausuukin: ”Lukiessaan tätä selostusta sotatrustin mahtavuudesta ja toimista, sen vallasta ja saavutuksista on lukija mahtanut ihmetellä, kuinka ollenkaan voidaan menestyksellä päästä tuota Trustia kurissa pitämään. Kaiken toiminnan siinä suhteessa täytyy olla kansainvälistä ja joka maan kaikkien rauhan tahtojain tukemaa. Etenkin on Työväen- ja Sosialistipuolueiden eri parlamenteissa ja niiden puhujain kansan keskuudessa heti taottava aseet kuntoon ja käännettävä ne voittoa kiskovan militarismin yleistä tyrannivaltaa vasten”.

”Sillä vain kaikkien maiden työläiset, yhtyneinä yli valtioiden ja maanosain rajain, päättäen vapauttaa itsensä valtiollisen ja taloudellisen taistelun kautta, voivat hitaasti mutta varmasti viedä Kansainvälisen lipun riemuissaan voittoon!”

Amerikan sotatrusti

Isänmaallisuus ja liikevoitto nimisessä kirjotuksessa amerikkalaisen Persons Magazinen viime marraskuun numerossa esitti puoluetoveri Ch. E. Russell joitakin tietoja sikäläisistä oloista.

Hänkin viittaa toveri Liebknechtin paljastuksiin ja huomauttaa, että Amerikassa ollaan yleensä siinä hurskaassa uskossa, ettei siellä toki ole sellaista – turmeltuneessa Euroopassa muka vain! – Mutta tov. Russell repii hajalle tuon harhaluulon. Tähän tapaan:

V. 1913, helmik. 1 p. oli lehdissä hyvin pieni ilmotus, jossa tarjottiin urakalla hankittavaksi 8000 tonnia panssarilevyä uutta sotalaivaa varten. Tuli kolme tarjousta – Carnegie Teräsyhtiön, Betlehem Teräsyhtiön ja Midvale Teräsyhtiön – ja ne eivät poikenneet toisistaan dollariakaan ja kaikki olivat 25 dollaria entisiä hintoja korkeammat. Mutta vaikka nuo hinnat itse asiassa olivat 200 d. tonnia kohti liian korkeat ja tuo tilaus siis sisälti 1,6 milj. d. pelkkää rosvousta, saivat nuo yhtiöt kaikki sanotun tilauksen ja kun länteläinen radikaali, Arizonan senaattori Ashurst nosti siitä senaatissa kysymyksen, painettiin asia alas.

Mutta sotatrustin rosvous ei ole niin äskeistä. Sen juuret ovat syvällä. V. 1883 alkoivat Yhdysvallat rakentaa uusaikaista laivastoa. V. 1887 olisi tarvittu panssarilevyä, mutta sitä tuottavia laitoksia ei ollut. Mitäs muuta kuin laitetaan. Betlehem Yhtiö sitoutui varustamaan panssaritehtaan sillä ehdolla että sai tilauksista 100 pros. korotetun hinnan, s.o. hallitus asiallisesti rakennutti tehtaan ja lahjotti sen yhtiölle, joka lisäksi sai oikeuden ottaa hallituksen tilauksista kaksinkertaisen hinnan. Ja ohjelma on kirjaimelleen toteutettu sekä Yhdysvaltain hallitus jo maksanut sen tehtaan hinnan 32 kertaa.

Russell luettelee laivain nimetkin, joiden panssari maksoi 574-604 dollaria tonni – vaikka sen tuottokustannukset tekivät vain 200 d.! Ja seitsemän sotalaivan tilauksista sai Betlehem yhtiö 1,5 milj. ja Carnegie yhtiö yli 900 tuh. ylimääräistä voittoa – jälkimmäinenkin saaden sillä vain tehtaansa kaksinkertaisesti maksetuksi.

Ja sitten kohotettiin tonnin hinta 646 tollariin. Mutta sitten tuli pieni sotku. Jotkut tuon suuren lahoittelijan ja ”ihmisystävän” työläiset ilmiantoivat nimittäin, että hallitukselle myytiin kelvotonta panssarilevyä. Meteli aiheutti eduskunnallisen tutkimuksen ja syytökset havaittiin tosiksi. Juttu olisi kuitenkin salattu, jolleivät jotkut lehdet olisi siitä nostaneet hälytystä. Niiden vaikutuksesta sakotettiin Carnegien yhtiötä puolella miljoonalla, jotka presidentti alenti 120,000 dollariin.

Mutta silti tilattiin tuolta petolliselta hankkijalta, joka jo oli tehnyt 5. milj. d. laitonta voittoa, lisää panssarilevyjä, vaikka tällä kertaa hallituksen tarkastusupseerin muka silmällä pidon alaisena. Mutta sittenkin väitettiin varmasti petoksia jatketun ja Espanjan sodan aikana (1898) tuo upseeri kohosi arvossa monien kokeneempain ohi korkeisiin virkoihin jonkun salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Kaiken tämän metelin takia laski panssarilevyn hinta tonnilta 646:sta 411 dollariin, joka oli vieläkin sellainen nylkyrihinta, että silloisessakin – perin kesytetyssä – kongressissa siitä nousi melu. Vaatimuksesta esitti Laivastosihteeri (ministeri) laskelman, jonka mukaan tuon levyn tuottokustannukset nousivat 400 dollariin 50 pros. voitto mukaan laskien. Siis petosta vain 11 d. Mutta kun senaatin komitea laski tarkemmin ja pani voitoksi 35 pros.(1), sai se summaksi 300 d. eli petosta 111 d. Ja kongressissa käytettiin Carnegie yhtiöstä nimityksiä ”rosvo-roikaleet”, ”monopolistit”, ”varkaat”, ”senaatin suosikit”.

Laivastovaliokunta ehdotti nyt panssarilevyn hinnaksi 300 d. Onnistuiko? Mitä vielä. Hinta oli 411 d., ja metelin häivetessä kohotettiin sitä vähitellen: 453-480-508 ja nyt se on tuossa 700 dollarin korvilla!

Russell kirjoittaa: ”Vuodesta 1887 lähtien on Yhdysvaltain hallitus ostanut 83 milj. dollarin (yli 2 miljardin mk.) edestä panssarilevyä ja noin puolet tuosta summasta on ollut puhtaasti peijattua”.

Ja Carnegie yhtiö on julkisesti osa Terästrustia, Betlehem yhtiö on Carnegien, Terästrustin obligatsionien omistajan, rahoilla toimiva ja Midvale yhtiö kuuluu samaan renkaaseen. Virallisissa tutkimuksissa ne kyllä esiintyvät eri liikkeinä, mutta yhteisen sopimuksen perusteella ne lypsävät hallitusta, työläisiä ja yleisöä. Ja kuten 1897 viralliset tutkimukset jo osottavat ovat nämä yhtiöt Morganin suuren raharyhmän alaiset. Ja senaatin pöytäkirjoista siltä vuodelta saadaan lukea: ”Me havaitsimme, että kaikki panssarilevyjen tuottajat maailmassa ovat liitossa, johon nämä amerikkalaisetkin kuuluvat, Creusotit Ranskassa, Saksan tehtailijat ja englantilaiset pitävät kaikki yhtä kukin hallitustaan rosvoten”.

Voimatta kieltää tätä tosiasiaa puolusteli hallituksen laivasto-osasto vain sillä, että europalainen tuon liiton siipi oli yhtä rosvomainen kuin amerikkalainenkin. Ja 1913 Englannin alahuoneen suorittama tutkimus toikin esille räikeitä tosiasioita. Englannissa ja Saksassa havaittiin sotavarustusten hankkijain rosvouksia tukevan suurten rahaliittoumain, kansainvälisten ja kiertämättömäin.

Samoin kuin panssarilevyjen tuotanto on rosvojen käsissä, on myös laivanrakennus. Yhdysvalloissa on laivatokkia Atlannin rannkilloa Quincyssa, Mass., Philadelphiassa, Camdenissa, Newport Newsissa y.m. ja Tyynen meren rannalla Union Iron Works San Fransiscossa. Koko joukon viidettäkymmentä sotalaivaa ovat nämä rakentaneet ja rakentavat hinnat vaihdellen 4:n ja 8:n milj. dollarin välillä kpl.

Kaikkien näiden takana ovat Carnegie ja Betlehem yhtiöt sekä koko Terästrusti, jonka takaa näkyvät Morganin finanssiryhmän kynnet. Kun sen käsissä ovat useat mantereen rautarikkaudet, ei kilpailusta voi olla puhettakaan.

Ja rahaa tuo mylly jauhaa vuodesta vuoteen sadoin miljoonin virallisesti hyväksyttynä ja ”Laivaliiton” juhlissa ylistettynä. Ja vaikka uusia panssarilaivastoja äänestettäessä Kongressissa jokin kaino ääni huomautteleekin, että nuo laivathan jo kymmenen vuoden päästä ammutaan romurautana meren pohjaan, ei se häiritse sotaista tunnelmaa, jonka kiihottimeksi taitavat kulissimestarit maalaavat peikkoja seinälle milloin todistellen Yhdysvaltain rannikkopuolustuksen riittämättömyyttä, milloin taas pelotellen Japanin, Saksan tai Mexicon vaaralla ja muistuttaen, että Monroe oppia (”Amerika amerikkalaisille”) täytyy hellästi hoitaa.

Tuosta julkeasta suurrosvouksesta suuttunut pikkuväki vaatii Amerikassakin, että hallitus toki itse rakentaisi sotalaivansa ja teettäisi omissa tehtaissa muutkin varusteensa, mutta ylemmissä piireissä ei sille vielä anneta paljoakaan huomiota. Eikä annetakaan, niin kauvan kuin ei ole ”Liebknechtejä” kongressissa. Mutta niitä tulee.

Työväelläkään ei isänmaata

Numerot puhuvat – vai mitä? Ne repivät rikki isänmaallisuuden riekaleetkin. Ja selville käy, että mitä eri maiden valtaherrain kilpakiistoja ja riiston rajariitoja lieneekin vielä sotavarustusten takana ja mitä suuria etujen yhteentörmäyksiä ilmeneekin suurvaltojen imperialistisissa kahnauksissa – itse asiassa on koko maailma jo nopeasti yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtionappuloilla kansainvälinen finanssipääoma lyö kamalaa leikkiään.

Ja kuinka lapselliselta näyttävätkään tässä valossa eri maiden maanpuolustuspuuhat, joissa on koko joukko sosialistejakin rehellisellä innolla mukana! Ei, voimain hukkaa on kaikki tuo. Luokkatietoisella työväellä on oleva vain yksi ohjelma militarismia vastaan: ei sanallakaan kannatusta sotalaitokselle, ei penniäkään murhatrustille. Leppymätön sota kaikilla agitatsionin, järjestäytymisen, vaalien ja lakkojen keinoilla kuoleman valtaa ja sen kätyreitä vastaan!

Kangasala, 21 p. helmik. 1914.

S. P. Kähmi Kirjasto

Heikki Kopra: Murhakoneteollisuus kannattaa

Ensimmäistä maailmansotaa edelsi eurooppalaisten suurvaltojen kilpavarustelukierre, jossa jokainen imperialistinen mahti yritti saavuttaa sotilaallisen ylivallan. Työläisnuoriso-lehden numerossa 2 vuodelta 1912 tätä kehitystä kritisoi muuan Heikki Kopra.

Viime vuonna on kanuunayhtiö Krupp Essenissä ansainnut 43 miljoonaa markkaa, tästä puhtaana voittona 29 miljoonaa.

Yhtiön osakepääoma on 180 miljoonaa markkaa ja on sen puhdas voitto viimeisenä viitenä vuotena tehnyt yhteensä 100 miljoonaa.

Yksin Essenissä on firmalla työssä 45.000 miestä. Sitäpaitsi on sen palveluksessa suuret joukot kaivostyöläisiä ja terästehtaalaisia muilla paikkakunnilla.

Näin kertovat päivälehdet. Murhakoneteollisuus kannattaa, näköjään, erinomaisesti.

Ja miksipä ei kannattaisi. Keksitäänhän joka vuosi, niin, melkeinpä joka kuukausi uusia ja parempia murhakoneita. Tykki, joka tänään on voittamaton ja ihastuksella täyttää veritöihin varustautuvan valtion päämiehen rinnan, on huomenna kelvoton ja vanhanaikainen. Joku toinen on jossakin toisessa maassa keksinyt paremman, kantavamman, osuvamman, käytännöllisemmän. Silloin täytyy insinöörien ponnistaa älyään keksiäkseen koneen, joka taasen tuon tämänpäiväisen voittamattoman voittaisi. Sellainen kone keksitään. Naapurimaan ammattiteurastajat ovat kateudesta ja pelosta harmaina ja puolestaan ryhtyvät tarmokkaisiin toimenpiteisiin edelle päästäkseen. Ja he onnistuvat.

Tällä tavalla jatkuu kehityksen kulku lakkaamatta. Ei millään muulla alalla koneet niin nopeasti vanhene ja saa uuteen vaihtua kuin ihmisteurastuksen.

Sillä kunkin maan kapitalismin voiman mitta on sen tykkien ja muiden murhakoneiden luku ja etevyys. Mitä paremmat murhalaitteet, sitä turvatuimpina voivat omiastavat luokat riistämistään harjoittaa ja sitä laajemmalle rosvoamisalueitaan levittää. Siitä johtuu kilpavarustelu, siitä militarismin yhä raskaammaksi käyvä paino, siitä hurjaa vauhtia kasvava verokuorma. Ja sitä asiantilaa saavat tykkikapitalistit kiittää loistavista afääreistään, sitä kymmenien miljoonien voittonsa. Sillä mitä hurjemmin kilpavarustelu raivoo, sitä suuremmiksi saavat tykkitehtailijat valimonsa laajentaa ja mitä useammin uusia keksintöjä tällä alalla tehdään, sitä laajemmin saavat Kruppit ja muut uudelleen valaakseen kaikki lahtari-kapitalisti-valtojen tykit ja muut sotakoneet. Mitä nerokkaammin opitaan ihmisiä teurastamaan, sitä paremmin he voivat.

Ja työväenluokka, kansa maksaa. Ja ei siinä kyllin. Sehän se käy sodat, sehän näitä koneita käyttää. Se maksaa kiltisti Kruppille ja kumppaneille näiden valmistamien tykkien hinnan, ostaa ruudit ja muut räjähdysaineet, kustantaa sotalaivastot, rakentaa linnoitukset, palkkaa upseeriston ja maksaa muut militarismin kustannukset. Sitte se itse kiltisti astuu riviin, muodostaa armeijoita, joita sen palkkaamat herrat johtavat toisiaan vastaan, näkee nälkää, kärsii vilua, vuodattaa omaa ja veljeskansojen verta vahvistaakseen omien riistäjiensä asemaa, taittaakseen ruoskat omaa selkäänsä varten.

Kiltti, tietämätön, typerä kansa parka!

S. P. Kähmi Kirjasto

Kirjoituksia Tripolin sodasta

Tripolin sota, eli Italian ja Turkin sota (tunnetaan Italiassa myös nimellä guerra di Libia, ”Libyan sota”, ja Turkissa nimellä Trablusgarp Savaşı, ”Tripolitanian sota”) oli rosvomainen sota, joka käytiin osmanien valtakunnan ja Italian välillä 1911 – 1912. Se oli merkittävä ensimmäisen maailmansodan esinäytös sytyttäessään nationalismin kipinän Balkanilla.

Myös Suomessa työväen antimilitaristinen liike otti sotaan kantaa. Seuraavassa julkaisemme kolme tekstiä, jotka ilmestyivät aiheesta Työläisnuoriso-lehdessä vuonna 1911. Kirjoituksissa selvennetään sodan taustalla olevan kapitalistien kilpailu markkinoista, puhutaan isänmaallista sotahurmosta vastaan ja arvostellaan porvarillista rauhanliikettä sen periaatteettomuudesta.

K. A.: Kapitalistien saalistuksen seuraus

Kapitalistinen riistopolitiikka on taasen kerran johtanut yhteentörmäykseen kahden europalaisen vallan välillä. Siirtomaapolitiikka, joka on kapitalistisen järjestelmän välttämätön seuraus, se kun pakottaa kunkin maan kapitalismin etsimään markkinapaikkoja kapitalistisen ”sivistyksen” ulkopuolelle jääneistä maanosista, on taasen kerran pakottanut kahden maan proletariaatin astumaan ase kädessä toisiaan vastaan.

Italian ja Turkin äskettäin alkanut sota on tyypillisimpiä kapitalismin rosvosotia mitä ajatella saattaa. Italian kapitalismi tarvitsee Tripolista ja hallitus, kuuliaisena omistavan luokan vaatimuksille niinkuin tavallisesti ja kärkkäänä sen etujen puolesta kaikkensa panemaan, on ryhtynyt toimenpiteisiin puheenaolevan alueen ryöstämiseksi Turkilta, jonka hallussa se tähän asti on ollut. Ei kysytä Tripoliksen asukkaitten mieltä, niiden, joita asia lähimmin koskee, ei oteta lukuun mitä ajattelee Italian proletariaatti, joka tässä sodassa saa verensä vuodattaa kapitalismin voitonnälän uhrialttarille, ei tiedustella edes eduskunnan mielipidettä, jolla maan asioihin nähden pitäisi ratkaiseva valta olla. Kun on kysymyksessä kapitalismin edut, ovat kansan tahto, työväen luokan henki ja elämä sivuasioita joita ei tarvitse huomioon ottaa. Pääasiana ovat kapitalismin edut, pääoman voitto ja se, kylmä raha ja itsekkäitten kapitalistien voittoedut, ne vaan ovat huomioonotettavan arvoisia asioita.

Niin, sota on alkanut. Sadottain ihmisiä on jo teurastettu ja yhä uusista joukkomurhista viestejä saapuu. Tuhansin, sadoin tuhansin pakotetaan liikkeelle proletariaatin voimakkain, elinvoimaisin osa, pakotetaan marssimaan murhaten ja tuhoten tovereitaan vastaan, pakotetaan teurastamaan ihmisiä, joihin heitä yhteisten etujen, yhteisten harrastusten pitäisi yhdistää, murhaamaan luokkaveljiään ja tovereitaan omien vastustajiensa, oman vihollisensa, kapitalistisen luokan, etujen vuoksi. Italialaisen työmiehen täytyy tappaa turkkilaisia veljiään vahvistaakseen omien vastustajiensa ja verivihollistensa, italialaisten kapitalistien asemaa ja tehdäkseen nämät voimakkaammiksi, kykenevimmiksi sodan jälkeen taasen sortamaan italialaista köyhälistöä. Kymmenet tuhannet italialaiset työläiset saavat ”onnen” kaatua ”kunnian” kentällä, toiset kymmenet tuhannet kitua ja kuolla kurjissa sotasairaaloissa ja hengissä pysyneet palata kotimaahansa raajarikkoina, rujoina ja itseään ja perhettään elättämään pystymättöminä raukkoina kuollakseen nälkään jossakin suurkaupungin sopessa tai vaivaistalossa.

Sillä työväenluokalla ei tästä sodasta ole mitään hyötyä, ei mitään etua. Jokainen sota, niin tämä kuin kaikki muutkin, tuottavat työväenluokalle vaan kurjuutta, puutetta, turmiota. Tuhansittan perheitä sota tuhoaa, kymmeniä tuhansia ihmiselämiä se murskaa, jotta kapitalismille varattaisiin mahdollisuudet edullisiin markkinapaikkoihin ja rahojen sijoituksiin ulkomailla, että kapitalismin voitto vähentymättömänä, koskemattomana pysyisi.

Ja kuitenkin on tähänkin sotaan koetettu vetää mukaan muitakin tekijöitä. Jumala ja hänen suojeleva katselmuksensa näyttelee siinä suurta osaa. Rooman paavi, roomalaiskatoolisen maailman henkinen päämies, on siunauksensa sodalle antanut, koska hän sitä pitää ristiretkenöä muhamettilaista maailmaa vastaan. Turkkilainen sanomalehdistö leimaa sodan uskonsodaksi islamin ja kristillisyyden välillä, tietenkin innostaakseen muhamettilaisia kansalaisiaan oikeaan uskonvimmaiseen taisteluun kaikkea kristillistä vastaan. Ja tietenkin tietää niin hyvin Rooman paavi kuin muhamettilaisten papistokin kysymyksessä olevan vain Italian ja Turkin kapitalismin riistoedut, rysöstö ja saalistusmaat ja että raha, paljas kylmä raha on kaiken tämän aikaan saanut, että raha ja voiton-nälkä ovat tämän sodan ainoat synnyttäjät.

Samoin kun kaikkien nykyaikaisten sotien. Kapitalistinen laajennus- ja siirtomaapolitiikka on nykyään ainaisena sodanuhkana, joka ei milloinkaan salli eurooppalaiselle yhteiskunnalle varmaa rauhan ja turvallisuuden tunnetta. Niin kauan kun kapitalismi hallitsee kestää verenvuodatus ja ryöstösodat. Niin kauan kun raha on määrääjänä, ei rauhasta kannata uneksiakaan. Vasta kun kansainvälisen köyhälistön armeija on lyönyt maahan kapitalismin ja sen uskolliset henkivartijat monarkismin, klerikalismin ja militarismin, vasta silloin voidaan olla varmat siitä, että maailmanrauha säilyy, että eri maiden rajojen sisäpuolella asuvat ihmiset kohtelevat maansa rajojen ulkopuolellakin asuvia ihmisiä ja veljiä ihmisinä ja veljinä, vasta silloin voidaan olla varmoja maailmanrauhan pysyväisyydestä.

(Työläisnuoriso 40/1911)

Kapitalistien murharaivoa vastaan

Ryöstösota on parhaillaan. Tripolin rikkauksia himoitseva Italian suurporvaristo, joka tämän sodan on saanyt aikaan, sodan, jolle ei edes yrittämälläkään saada muuta leimaa kuin ryöstösodan, rosvousretken, tekee ja on tehnyt parhaansa isänmaallisen innostuksen humalan kansansa päähän nostaakseen. Koko porvarillinen lehdistö ulvoo ääneen ”isänmaallisen innostuksen” ja uhrautuvaisuuden välttämättömyydestä, loistavista voitoista, italialaisten joukkojen ihmeteltävistä sankaritöistä ja kuoleman halveksimisesta. Ja joka toisessa numerossa kerrotaan mahdottomalla melulla, miten kuningas ja rikkaat ovat yltäkylläisyydessään joitakin muruja sodassa haavoitettujen hyväksi viskelleet.

Ei ole suinkaan järin suuri ihme, jos tietämätön kansa onkin saatu yhtymään samaan sotainnostusta uhkuvaan virteen porvarien kanssa, tuo kansa, joka yksin saa maksaa sodan kaikki kustannukset, yksin miehittää sotajoukon, yksin kärsiä ne rajattomat tuskat ja hädän, mitä sota mukanaan tuo. Ja sodan loputtua saapi se kuitenkin tyytyä katselemaan päältä kun anastajaluokat taskuihinsa korjaavat kaikki sen tuottaman hyödyn.

On kuitenkin ilahduttavia poikkeuksiakin, valokohtia tässä yleisessä surkeudessa. Järjestäytynyt, luokkatietoinen työväestö Italiassa ei ole antanut sumentaa silmiään siiitäkään huolimatta, että osa sen omista eturivin miehistä on koettanut parhaansa auttaakseen porvaristoa sen pimitystyössä. Luokkatietoinen työväestö on kuitenkin liian viisasta antaakseen itseään korulauseilla nenästä vetää. Se näkee sangen selvästi koko humpuukin surkeuden ja sen turmiollisuuden työväenluokalle. Sen vuoksi se ei yhdy yleiseen isänmaallisuushumalaan, vaan sotakiihkon kuumimmillaan riehuessa lähettää veljellisen tervehdyksensä turkkilaisille työläistovereilleen vakuuttaen solidaarisuuttaan sen kera. Se sanoo selvän selvästi, että tämä sota on herrojen sotaa herroja vastaan ja että molempien maiden työväenluokalle seuraa siitä vaan kärsimyksiä.

Ja koko maailman järjestynyt työväki seisoo Italian luokkatietoisen proletariaatin kannalla. Se tahtoo näyttää, että se on kaikkea sotaa vastaan, että omistavien luokkien, joilla valta vielä on, järjestämät joukkomurhajaiset eivät sen keskuudessa mitään myötätuntoa saa. Se tahtoo näyttää työläisraukoille, jotka vielä porvariston talutusnuorassa kulkevat, mitä ajattelee sodasta luokkatietoinen työväestö ja se tahtoo avata luokkatiedottoman työväestön silmät näkemään, mitä on sota, mitä isänmaallisuushumpuuki ja mihin näillä työväestöä omistava luokka johtaa tahtoo.

Tässä tarkoituksessa panevat koko maailman järjestäytyneet työläiset ensi sunnuntaina toimeen mielenosoituksia sotaa vastaan. Suomenkin työläiset silloin yhtyvyvät yht’aikaa toveriensa kanssa kaikissa maissa lausumaan tuomionsa porvarien oman voittonsa vuoksi järjestämistä teurastuksista. Silloin kokoontuvat joukolla myöskin nuorisoliittolaiset, sosialidemokratian nuori kaarti, sillä tämä asia on juuri sen nuorison asioita, kokoontukaat pojissa ja tytöissä ja vetäkää mukanne vielä järjestymätönkin osa työläisnuorisoa.

(Työläisnuoriso 44/1911)

K. S.: Porvarillisten maailmanrauhanharrastukset

Viime maanantainen Hufvudstadsbladet sisälsi seuraavan lyhyen uutisen:

Kapteeni G. Fraser piti uusmaalaisessa osakunnan talossa uuden rauhanesitelmän, jolloin puhuja käytti tilaisuutta konstateeraukseen sen omituisen tosiasian, että useat Italian tunnetuimmista rauhanystävistä nyt ovat rauhanaatteen pettäneet ja puolustavat sotaa Turkkia vastaan. Että rauhanvaatimus kuitenkin itse kansan keskuudessa on voimakas, sitä todistaa sosialidemokratien vastalause Tripolin anastusta vastaan.

Ylläoleva puhuu itse puolestaan. Se vaan todistaa meidän usein uusitun väitteemme, että porvariston rauhanintoilu on paljasta narripeliä, jota kansan suuren enemmistön silmien sumentamiseksi harjoitetaan, mutta että innokkaimmatkin porvarilliset ”rauhanystävät” ovat valmiit ”aatteestaan” luopumaan milloin on kysymyksessä oma tai omistavan luokan etu.

Meidän rauhanintoilijamme ovat nyt muka ihmettelevinään italialaisten ”aateveljiensä” menettelyä ja lähettelevät innostuneita kirjeitä ja protesteja kansainväliselle ”rauhantoimistolle” Berniin. Ja kuitenkin he aivan hyvin ymmärtävät Italian porvarien menettelyn ja tietävät, että taloudellisten etujen edessä vaikenevat kaikki porvarien periaatteet, eikä silloin kuumintakaan ”rauhanystävää” kammota joukkoteurastuksien, murhapolttojen ja kaiken muun sodan mukanaan tuoman kauhuuden edistäminen. Porvarien rauhanharrastukset ovat ja tulevat edelleen olemaan samaa maata kun heidän muutkin edistysharrastuksensa: niitä kannatetaan niin kauan, kun ne eivät ole haitaksi kapitalistiselle riistolle. Mutta heti kun nämä ”periaatteet” alkavat käydä vaivaksi, heitetään ne nurkkaan kuin kuluneet ryysyt.

*

Suomalaisten ”rauhanystävien” oli pakko tunnustaa, että vain sosialidemokratit todenteolla rauhanasiaa ajavat, että järjestynyt työväestö järkähtämättä sotaa vastustaa. Se ei estä heitä, tietenkään, edelleenkin ajamasta asioita omalla, tuloksettomalla tavallaan ja tuomitsemasta sosialidemokratien muka liian jyrkkää antimilitarismia. Kun kerran asiaa on ryhdytty ajamaan siinä mielessä, että siitä mitään tuloksia ei saa tulla, silloin on, tietysti, tuloksellinen, hedelmällinen antimilitaristinen toiminta vahingollista ja vastustettavaa.

(Työläisnuoriso 45/1911)

S. P. Kähmi Kirjasto

V. V. B.: Porvarillinen rauhanhumbuuki

Seuraava nimimerkillä julkaistu tiukkasanainen teksti ilmestyi Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton (SSN) äänenkannattajan Työläisnuoriso -lehden 6. numerossa vuonna 1911. Siinä kirjoittaja yhtäältä tekee selväksi proletaarisen antimilitarismin lähestymistavan rauhankysymykseen – militarismia ja kapitalismia ei voi erottaa toisistaan – ja toisaalta arvostelee rajusti porvarillisia rauhanliikkeitä, jotka keskittyvät hallitusten välisen diplomatian korostamiseen.

Militarismista, sotalaitoksesta, on vallitsevan omistusjärjestelmän aikana vähitellen tullut se mahtava valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä, jollainen se nykyään on. Kapitalismi tarvitsee sitä yhtä välttämättömästi kuin ihminen tarvitsee ruokaa, ilmaa ja vaatteita. Se ei tule toimeen ilman sitä ja militarismin kukistuminen merkitsee koko nykyisen omistusjärjestelmän tuhoa.

Ensiksikin tarvitsee nykyinen suurtuotanto välttämättömästi militarismia hankkiakseen yhä paisuvalle tavaratuotannolle kauppapaikkoja oman maan rajojen ulkopuolella sekä niiden turvaamiseksi muiden maiden kapitalistien valloitushalulta. Tämä on sitä, jota sanotaan varustautumiseksi ”ulkoista vihollista” vastaan. Kaikkien teollisuusmaiden kapitalisteja elähyttää sama harrastus: myydä tavaroita muihin maihin mahdollisimman paljon ja estää muiden maiden kapitalisteja tunkeutumasta omille markkinapaikoille. Tällöin tulee kunkin maan kapitalisteille kysymykseen varustatutua niin hyvin, että kauppa ulkopuolella oman maan rajojen saisi häiritsemättä jatkua, että toinen ei saisi tunkeutua omille siirtomaille. Tästä on ollut seurauksena kerrassaan mieletön varustautumiskiihko. Jokainen koettaa päästä toistaan edelle murha-aseitten hyvyyteen ja armeijan mieslukuun nähden, voidakseen, jos mahdollista, sopivan tilaisuuden sattuessa anastaa jonkun tavaroitten menekille otollisen siirtomaan. Koko ulkonaisen militarismin tarkoituksena näinmuodoin on yksinomaan markkinapaikkain hankinta kapitalisteille ja niiden suojeleminen.

Toiselta puolen tarvitsee kapitalismi sotalaitosta ”sisäistä vihollista”, s.o. työväenluokkaa vastaan, jonka yhä kurjistuva asema, työttömyys, elintarpeiden kallistuminen ja huutava sorto pakottavat tuontuostakin nousemaan riistäjiään vastaan. Tätä yhteiskunnan ”levotonta ainesta” kurissa pitääkseen tarvitsee kapitalismi aivan välttämättömästi aseellista voimaa. Muussa tapauksessa sen päivät pian olisivat luetut.

Näin on militarismista tullut kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän paras tuki ja välttämätön elinehto sen säilyttämiselle. militarismin tuho merkitsee kapitalismin vallan loppua ja päinvastoin. Niin kauan kun kapitalismilla on käytettävänään uskollinen, aseellinen turvajoukko, niin kauan sen valta järkähtämättömästi seisoo, vaikkapa taloudelliset edellytykset sen olemassaololle jo olisivat hävinneet.

Tähän perustuu sosialidemokratian antimilitarismi. Se hyökkää militarismin kimppuun hyvin tietäen sen tärkeyden kapitalistisena voimakeinona, se taistelee sitä vastaan voidakseen heikentää yhtä vallitsevan järjestelmän pääpylvästä, kuvittelematta voivansa sitä hävittää nykyisen omistusjärjestelmän aikana, vaan jouduttaakseen molempien häviötä, militairmin kukistumista kapitalismin kera.

Mutta itse porvaristokaan ei kovin lempein silmin katsele sotalaitosta, vaikkakin se nykyiselle järjestelmälle on aivan välttämätön. Ne hirveät kustannukset, jotka välttämättömästi kilpavarustelusta johtuvat alkavat jo arveluttaa itse järjestelmän kannattajiakin. Vaikkapa työväestö ne monet tuhannet miljoonat, mitä militarismi vuosittain nielee, saakin pääasiassa maksaa ja täten sekä itse takoo että kustantaa omat kahleensa, ei tuollaisten summien vuosittainen sotalaitokseen siirto voi olla vaikuttamatta minkä maan talouteen tahansa ja vaikeuttamatta teollisuuden vapaata kehitystä. Omistava luokka on joutunut mitä ikävimpään ristiriitaan: sotalaitos ja kilpavarustelu on välttämätöntä, mutta niiden kustannukset ovat mitä arveluttavimmat maan taloudelle.

Tämä merkillinen ristiriita on pannut monen joutilaan porvaristolaisen vakavasti ajattelemaan sotilasmenojen vähentämistä ja yleistä aseistariisumista. Niiden päähän, joilla sotalaitoksesta ja siirtomaapolitiikasta on jotakin hyötyä – suurkapitalistien – ei pälkähdäkään moisia hullutuksia, että sotalaitos voitaisiin hävittää ja panna toimeen aseidenriisuminen. Mutta he antavat toisten puuhata ja siten on vähitellen maailmanrauhan aatteesta tullut joutilaalle yläluokalle ja varsinkin sen laiskoille naisille ”hieno” harrastuksen esine, ajankuluke, jonka avulla voi helposti saada nimensä kuuluisaksi. Tämän, niinkuin monen muun samanlaisen herraskais-”aatteen” ajamiseksi on muodostunut maailmanliitto, jonka päämääränä on aseiden riisuminen ja keinona sen saavuttamiseksi – hallitsijoiden pokkuroiminen ja kirjallinen agitatsioni.

Tästä aatteesta on, juuri siksi, että sen kannattajiin kuuluminen on ”hienoa”, tullut sellainen muotiasia, joka kannattajiinsa lukee valtiomiehiä, kirjailijoita, vieläpä – hallitsijoitakin. Pidetään kongresseja, joissa varsin vakavasti keskustellaan aseiden riisumisesta, ollaan ihastuneita, jos joku hirmuvaltias, joka kaikkein kipeimmin valtansa tukemiseksi tarvitsee voimakasta militarismia, jos tällainen tyranni puuhaa kansainvälisiä – oikeammin hallituksien välisiä – rauhanneuvotteluja, s.o. luullaan yhden pääskysen, vielä kurjan varpusenkin tuovan kesää. Nähdään suunnattomat sotavarustelut, joita hallitukset eivät yritäkään vähentää, nähdään kurjuutta ja hätää, tiedetään, että samat kruunupäät ja valtiomiehet, jotka juhlapuheissa kauniisti puhuvat rauhasta, ovat suurimpia sortajia ja verenhimoisia pyöveleitä, nähdöään ja kuullaan tätä joka päivä ja kuitenkin uskotaan saatavan jotakin aikaan juuri näiden miesten avulla, miesten, joille sotalaitos on elinehto. Ei tule kenellekään mieleenkään iskeä pahan juuriin, sinne minne tulisi iskeä – kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän perustuksiin.

Turhaa työtä tekevät porvarilliset rauhanmiehet – lienevätkö milloinkaan totta tarkoittaneetkaan. Sotavarusteluhulluus kasvaa vuosi vuodelta, eikä suinkaan siitä loppua tee hurskaat toivomukset ja lammasmainen ruikutuskirjallisuus. Aktiivinen työ sotalaitosta vastaan, agitatsiooni sotaväen keskuudessa, agitatsiooni syvien rivien keskuudessa ja ennen kaikkea tarmokas työ vallitsevaa omistusjärjestelmää vastaan, siinä aseet, jotka yksin tepsivät militarismiin niinkuin ne tepsivät kapitalismiin. Työväenluokka, kerran kukistaessaan valltisevan järjestelmän, kukistaa myöskin militarismin ilman laimeasilmäisten rauhanrukoilijain apuakin ja heidän vastustuksestaan huolimatta.

S. P. Kähmi Tiedotteet

Istanbulin kansainvälisen imperialismin vastaisen rauhanhuippukokouksen julistus

Turkin Ankarassa heinäkuussa 2026 pidetyn sotilasliitto NATOn huippukokouksen yhteydessä Istanbulissa järjestettiin imperialismin vastaisen rauhanhuippukokous, johon osallistui rauhanaktivisteja, vasemmistolaisia ​​ja sosialisteja ympäri maailmaa. Seuraava on huippukokouksen yhteinen julkilausuma.

Yhteinen rintama NATOa, imperialismia ja sotaa vastaan

Aikana, jolloin NATO, länsimaisen imperialismin sotakone, piti huippukokouksensa Turkissa, kokoonnuimme Istanbuliin julistamaan päättäväisyytemme laajentaa imperialismin vastaista rauhantaistelua NATOa, imperialismia, militarismia ja sotaa ajavaa järjestystä vastaan. NATO ei ole ”puolustusliitto”, vaan ulkomaisen intervention, sotilaallisen vallan, miehitysten, vallankaappausten, pakotteiden ja asevarustelukilvan pääedustaja. Kansan edut uhrataan hallitsevien luokkien, asemonopolien, energiayhtiöiden, imperialististen blokkien ja niiden paikallisten rikoskumppaneiden etujen hyväksi.

Tämä kokoontuminen ei ole pelkkä protesti. Se heijastaa päättäväisyyttämme rakentaa yhteinen rauhantaistelu hallitsijoita vastaan, jotka yrittävät säilyttää maailmanjärjestystään vetämällä maailman loputtomien sotien kierteeseen. Ankaran militarisointi ja eristäminen NATOn huippukokousta varten, ja kaupungin uudelleenjärjestely turvatoimien ja rajoitusten ympärille, osoitti jälleen kerran, että imperialistisia kokoontumisia ei järjestetä kansojen turvallisuuden vuoksi, vaan sorron kautta. Joidenkin huippukokoukseemme saapuneiden kansainvälisen valtuuskunnan jäsenten pääsyn epääminen ja karkottaminen on suora hyökkäys kansainvälistä solidaarisuutta ja anti-imperialististen voimien oikeutta yhdistyä vastaan.

Rauhan puolesta taistelemista ei voida rajoittaa vaatimukseen lopettaa sodat. Sen on kohdattava järjestys, joka niitä tuottaa. Tuhoavaa politiikkaa tuottavat yhdessä asemonopolit, rahoituspääoma, sotilasbyrokratiat, NATOn instituutiot ja yhteistyöjärjestelmät. Aivan kuten imperialistiset vallat ja pääoma järjestäytyvät kansainvälisellä tasolla, myös kansojen rauhan ja vapauden taistelun on järjestäydyttävä tässä mittakaavassa. Anti-imperialismin on herättävä eloon työntekijöiden, nuorten, naisten, maahanmuuttajien, sodanvastaisten aktivistien, sosialistien ja kaikkien edistyksellisten voimien kollektiivisessa kapinassa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen NATOn olemassaolo ei päättynyt. Päinvastoin, NATO on jatkuvasti luonut uusia vihollisia, uusia interventioalueita ja uusia tekosyitä sodalle. Kun NATOn johtamaa sotilaallista aggressiota perusteltiin eilen otsikoilla kuten ”kommunistinen uhka”, sitten ”terrorismin vastainen taistelu”, ”humanitaarinen interventio”, ”vakaus” ja vastaavat, tänään kaikki ”humanitaarinen” ja ”demokraattinen” retoriikka on jätetty taakse, ja imperialistisen laajentumisen uhka on tullut avoimemmaksi. NATOn kasvupyrkimys on tehnyt maailmasta turvallisemman, mutta hauraamman ja alttiimman sodille.

Jatkuva miehitys, saarto, apartheid ja kansanmurha Palestiinassa osoittavat imperialismin selkeimmät kasvot. Israelin joukkomurhapolitiikka jatkuu Yhdysvaltojen, NATOn ja Euroopan valtioiden tuella. Israelin rankaisemattomuus johtuu tästä yhteistyöstä. Siksi meidän on seistävä solidaarisuudessa Palestiinan kanssa, paljastettava valeystävät ja painostettava kaikkia valtioita, jotka aseistavat Israelia. Jatkuva aggressio Gazassa, Israelin hyökkäykset Libanoniin ja Iraniin, jatkuvat imperialistiset väliintulot Syyriassa, Punaiseltamereltä itäiselle Välimerelle ulottuvat sotilaalliset jännitteet, Ukrainan invaasio ja kiihtyvä asevarusteluliike Euroopassa osoittavat kaikki, että NATO ja imperialistiset suurvallat valmistavat maailmaa suurempiin sotiin.

NATOon liittymisestään vuonna 1952 lähtien Turkki on ollut tärkeä osa imperialismin turvallisuusstrategiaa. Sotilaslaitosten, kuten Incirlikin lentotukikohdan Adanassa, Kürecikin tutkatukikohdan Malatyassa ja Naton liittoutuneiden maajoukkojen komentokeskuksen (LANDCOM) İzmirissä, kautta Turkilla on ratkaiseva rooli Naton alueellisissa operaatioissa. Nämä tukikohdat ovat olleet sotilasoperaatioiden suunnittelun ja toteutuksen keskuksia Irakista ja Syyriasta Afganistaniin ja Länsi-Aasiaan. Kun maan aluetta käytetään sotilasoperaatioihin, sitä ei voida pitää sodan ulkopuolella, vaikka se ei olisikaan suoraan mukana aseellisessa konfliktissa.

Vuosien varrella, erityisesti Erdoğanin hallinnon aikana, Turkki on ylläpitänyt läheisiä suhteita Yhdysvaltoihin ja Natoon ja samalla kehittänyt erityistä suhdetta Israeliin suljettujen ovien takana. Sen sotilaallinen läsnäolo Syyriassa, rajat ylittävät operaatiot ja alueen kansojen tahtoa sivuuttavat interventiot paljastavat Turkin hallitsevien luokkien laajentumispyrkimykset. Turkki esiintyy välittäjänä, joka voi neuvotella kaikkien maiden kanssa, mutta tämä kuva peittää sen yhteistyön imperialististen voimien kanssa. Jatkuvat kauppa-, diplomaatti- ja sotilaalliset suhteet Israelin kanssa paljastavat sen väitteiden vilpillisyyden solidaarisuudesta Palestiinan kansaa kohtaan. Sotilaallinen läsnäolo Pohjois-Kyproksella, sotilastukikohtien lisääntyminen, sen rooli kilpailussa energiavaroista itäisellä Välimerellä ja interventiot Syyriassa osoittavat kaikki Turkin alueelliset tavoitteet.

Turkin valtion ja pääkaupungin suuntautumisesta huolimatta Turkin sosialisteilla on vahva perinne vastustaa sekä NATOa että imperialismia. Turkin imperialisminvastainen liike on pitkään yhdistänyt NATOn vastustuksen ja itsemääräämisoikeuden vaatimuksen. Nykyään tästä historiasta ammentamisen, Turkin roolin jatkamisen estämisen alueella ja sen tulevien toimien vastustamisen ovat edelleen turkkilaisten ja kurdien vallankumouksellisten päätavoitteita.

NATO-maille asetettu viiden prosentin sotilasmenojen tavoite tarkoittaa, että julkisia varoja siirretään asemonopoleille. Samoin ydinaseiden, biologisten ja kemiallisten aseiden normalisointi ”pelotteen” tai ”kansallisen turvallisuuden” perusteella on mahdotonta hyväksyä. Nämä aseet eivät tarjoa turvallisuutta kenellekään kansalle, vaan sen sijaan uhkaavat kaikkea elämää. Kilpavarustelu ei ainoastaan ​​laajenna aggressiota ulkopolitiikassa. Se myös syventää autoritarismia kotimaassa. NATOn ja sen liittolaisten edustama aggressiivinen imperialistinen hallinto, kasvava äärioikeisto Euroopassa ja Turkin turvallisuuslähtöinen nationalistinen hallinto ovat kaikki saman globaalin pimeän järjestyksen eri kasvoja. Tämä järjestys käyttää sodan uhkaa tekosyynä rajavalvontajärjestelmien, muukalaisvihan, opposition kriminalisoinnin ja työväen vastaisen politiikan vahvistamiseen.

Sama synkkä järjestys kiihdyttää myös hyökkäyksiä naisten ja LGBTQI+-ihmisten taisteltuja oikeuksia vastaan. Militarismi ja autoritarismi vahvistavat patriarkaalista perhemallia pyrkimyksenään rajoittaa naiset hoivan taakkaan, epävarmuuteen ja tottelevaisuuden järjestelmään sekä kohdistaa hyökkäyksensä naisiin ja LGBTQI+-ihmisiin kurittaakseen yhteiskuntaa taantumuksellisten, nationalististen ja patriarkaalisten arvojen ympärille. Sotapolitiikka tuottaa miehitystä ja interventioita ulkomailla sekä sortoa, patriarkaattia ja sosiaalista kontrollia kotimaassa. Sotilasbudjettien kasvaessa oikeudet koulutukseen, terveydenhuoltoon, asumiseen, sosiaaliturvaan, hoitopalveluihin ja ihmisarvoiseen elämään takavarikoidaan. Työväenluokka on tuomittu alhaisempiin palkkoihin, raskaampiin veroihin, suurempaan epävarmuuteen ja syvenevään köyhyyteen. Pääomalle sotatalous tarkoittaa voittoa. Työläisille se tarkoittaa elinkustannuskriisiä, työttömyyttä, velkaa, sosiaalisten oikeuksien menetystä ja tulevaisuuden puutetta.

Ekologinen tuho ja militarismi eivät ole erillisiä toisistaan. Sotakoneet, sotilastukikohdat, fossiilisten polttoaineiden kilpailu, kamppailu energiareiteistä ja aseteollisuus tuhoavat luontoa, maatalousmaata, resursseja ja asuintiloja. Kansojen tulevaisuutta ei voida luovuttaa niille, jotka hyötyvät sodasta.

Tästä syystä NATOn vastustaminen on vastustusta sotilasblokkeja vastaan ​​ja myös taistelua autoritarismia, rasismia, nationalismia, patriarkaattia, ekologista tuhoa, köyhyyttä ja työväen vastaista politiikkaa vastaan. Rauhantaistelu menee pelkkää sodan lopettamisen vaatimista pidemmälle. Se on taistelua ihmisten oikeuden puolustamiseksi elämään, tasa-arvoon, vapauteen, työhön, luontoon ja sodasta ja riistosta vapaaseen tulevaisuuteen.

Nämä huippukokouksesta siirtyneet vastuut ovat voimakas vetoomus solidaarisuuteen yhteisen rintaman rakentamiseksi imperialistista sotaa, NATOa, asevarustelua, autoritarismia, imperialistisia ideologioita, patriarkaattia, rasismia, ekologista tuhoa ja työväen vastaista politiikkaa vastaan. Tätä huippukokousta tulisi pitää ensimmäisenä askeleena kohti lisäyhteistyön ja -toimien, kuten alueellisten kokousten ja mielenosoitusten, rakentamista imperialismia ja alueellista uudelleenaseistautumista vastaan. Rakentaen Porto Alegren kansainvälisen antifasistisen konferenssin, globaalin antimilitaristisen webinaarin, G7-maiden vastaisten mobilisaatioiden ja kansainvälisen imperialismin vastaisen rauhankonferenssin poliittisen jatkuvuuden pohjalta, vahvistamme tulevana aikana mobilisaatioita COP31-kokousta vastaan, joka pidetään Antalyassa, Turkissa, marraskuussa 2026. Tuemme myös suunniteltuja antifasistisia konferensseja Puerto Ricossa ja Argentiinassa ja asetamme itsellemme tehtäväksi valmistella Balkanin laajuista anti-imperialistista ja antifasistista konferenssia.

Tämän linjan konkreettisena poliittisena perustana vaatimuksemme on lueteltu alla:

  • Lakkautetaan NATO, suljetaan kaikki sotilastukikohdat!
  • Ei ydinaseille, biologisille ja kemiallisille aseille!
  • Seisotaan kaikkien siirtomaa- ja miehitettyjen ihmisten rinnalla imperialistisia voimia vastaan!
  • Tuetaan palestiinalaisten vastarintaa sionistista kansanmurhaa vastaan! Katkaistaan kaikki kaupalliset, diplomaattiset ja sotilaalliset suhteet Israeliin ja asettakaa aseidenvientikielto!
  • Ohjataan sotilasbudjetit terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ihmisarvoisen elämän välineisiin!
  • Imperialismin vastaista solidaarisuutta ja internationalistista rinta rinnan taistelua maanjäristyksen runteleman Venezuelan kansan kanssa; saarron ja kauppasaarron alaisen Kuuban kansan kanssa!
  • Rakennetaan solidaarisuutta ja yhteistä taistelua Turkin ja Kreikan hallitusten militaristisen politiikan ja nationalististen uhkausten provokaatiota vastaan!
  • Balkanilta Länsi-Aasiaan: keskeytymätöntä ja pysyvää koordinaatiota imperialistista aggressiota vastaan ​​ja uusien toimien järjestämistä!
  • Puolustetaan elämää sotataloudelta, patriarkaaliselta sorrolta ja ekologiselta tuholta!
S. P. Kähmi Tiedotteet

Kutsu: Ukrainan sota – Pakkovärväys ja vastarinta 15.8.2026 klo 14

Ukrainasta kerrotaan usein tarinaa kansallisesta yhtenäisyydestä, kansansodasta vapauden ja demokratian puolesta. Silti joka päivä sosiaalisessa mediassa näemme tavallisten ukrainalaisten kuvaamia videoita, jotka ovat ristiriidassa tämän narratiivin kanssa. Näemme kuvia ihmisistä, jotka siepataan kaduilla pakkomobilisaatiossa, niin kutsutussa ”bussifikaatiossa”. Näemme värväysviranomaisten mielivaltaista väkivaltaa ja näemme tavallisten ihmisten vastarintaa tätä järjestelmää vastaan.

Pakkomobilisaation ankara kriitikko on ollut ukrainalainen tohtori Marta Havryshko, holokaustin ja antisemitismin tutkimuksen professori Clarkin yliopistossa Yhdysvalloissa. Feministinen tutkija, tohtori Havryshko, tunnetaan tutkimuksestaan ​​toisesta maailmansodasta, Ukrainan nationalismista ja sodassa tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta.

Havryshko alustaa Työväen antimilitaristien avoimessa keskustelutilaisuudessa Ukrainan sodasta ja taistelusta kieltäytymisestä 15. elokuuta klo 14 Helsingin Keskustakirjasto Oodin ryhmätilassa 3. Tapahtumaan on mahdollista osallistua myös netin kautta. Linkki ilmoitetaan myöhemmin.

Keskustelun jälkeen pidetään yhdistyksen hallituksen kokous, johon kaikki toiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita.

Tapahtuma löytyy myös Facebookista.

Invitation: The War in Ukraine – Forced Mobilization and Resistance 15.8.2026 at 14:00

The situation in Ukraine is often presented as a story of national unity, a people’s war for freedom and democracy. Yet every day on social media we see videos shot by ordinary Ukrainians that contradict this narrative. We see images of people being abducted from the streets in forced mobilization, the so-called “bussification.” We see the arbitrary violence of the conscription authorities, and we see the resistance of ordinary people against this system.

A harsh critic of forced mobilization has been the Ukrainian Dr. Marta Havryshko, a professor of Holocaust and anti-Semitism studies at Clark University in the United States. A feminist scholar, Dr. Havryshko is known for her research on World War II, Ukrainian nationalism, and sexual violence in war.

Havryshko will speak at the open discussion event organized by Työväen antimilitaristit on the war in Ukraine and refusal to fight on the 15th of August at 14:00 in Helsinki’s central library Oodi, group space 3. The event can also be attended online. The link will be provided later.

After the discussion the board of the association TAM will have its meeting, to which all who are interested are welcome.

The event can also be found on Facebook.